Teerenpennut, ja kuinka ne saavat alkunsa

Kun talven pyyntikausi oli ohi, saivat maastotyöntekijät huokaista reilun kuukauden. Jos vanha sanonta "nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin" pitää paikkansa, niin teeriryhmän maastotyöläisen kannatti todella käyttää tuo joutilas aika nukkuen. Huhtikuun lopussa nimittäin alkoi soilla kuhina, joka tuhosi ihmisen yöunet sekä käsityksen päivästä ja yöstä: teerien soidinkausi.

Totta puhuen teerikukot aloittelevat soidintaan jo maaliskuulla, mutta kanat saapuvat soidinareenalle vasta huhti-toukokuun vaihteessa. Tavallisesti vapun tienoille osuu kanaviikko, jolloin naaraat ovat aktiivisimmillaan ja käyvät parittelemassa soitimen vetävimmän uroon eli niin sanotun huippukukon kanssa. Tuo on se soitimen kiinnostavin jakso: ketkä tappelevat keskenään, kuka vie matseissa voiton ja kenen pakeille kanat marssivat paritteluaikeet mielessään.

 Kukot piirittävät soitimelle jalkautuneita kanoja.

Käytännössä soitimen seuranta tapahtui aamuyöllä, sillä kanat eivät havaintojen perusteella juurikaan parittele muina vuorokauden aikoina. Tämä tarkoitti heräämistä sanan mukaisesti keskellä yötä (jos ylipäätään tuli mentyä nukkumaan...) sekä ajamista ja kävelemistä pehmeän pimeässä kevätyössä. Perillä suon piilokojussa oli oltava mielellään jo ennen kuin linnut saapuivat soitimelle - eli jumalattoman aikaisin.

 Joutsenten lisäksi teerien soidinareenalla käyskenteli joinakin aamuina myös kurkipariskunta. Ruskosuohaukka lehahti suon laidassa eräänä aamuna, ja toisinaan sääksi istui suon laidan kelossa. Kanahaukka iski soitimelle kahtena aamuna, mutta avoimella suolla sillä ei ollut mahdollisuutta onnistuneeseen yllätyshyökkäykseen. Eniten mieltä liikuttanut vieras oli ilves, jonka tapaamisesta on myös kuvatodisteita, mutta huonon laadun vuoksi ne jääköön julkaisematta. (Kuvasta voi muuten nähdä kukkojen värirenkaat, joiden perusteella yksilöt erotettiin toisistaan.)

Hämärän väistyessä aamun tieltä alkoi ankara aktiivisuuskarttojen piirtely. Karttoihin merkittiin kunkin kukon sijainti ja käyttäytyminen (tappelut, soiminen, niin sanottu hissaus eli kukkojen päästämät sihisevät kurkkuäänet sekä pyrstön asento, joka kertoo kukon sen hetkisestä soidinaktiivisuudesta). Tärkeässä osassa olivat toki myös soitimella kiertelevät ja kukkoja tarkalla silmällä arvioivat kanat; kuka kukoista tänä vuonna eniten miellyttäisi nirsoja naaraita.

Tässä päivä on jo valjennut, mutta aamuyön pimeinä tunteina laadukas kaukoputki oli kätevä työkalu. Valovoimaisella putkella näki jo niinkin vähäisessä valossa, jossa paljas silmä hädin tuskin erotti edes suolla kituuttavia männyntarreja, saati sitten teeriä.

Soitimen seuraajan työpäivä päättyi niihin aikoihin, kun tavallinen päivätyöläinen vasta saapui työpaikalleen. Vaikka itse koin aamuyövalvomisen erittäin raskaana, niin silti teerien soidin antoi yhtä paljon kuin otti: keväiset aamut olivat tulvillaan elämää, eivätkä luontohavainnot yhtenäkään aamuna rajoittuneet vain soidinareenalla pullisteleviin teeriin.

Soidinkauden päätyttyä ja parin viikon palauttavien unien jälkeen alkoi töiden kenties miellyttävin vaihe; olihan kevät jo pitkällä ja aurinko lämmitti maastotyöläisen talven kohmettamaa sielua. Seuraavaksi oli aika jäljittää radiokanat ja tehdä ensimmäinen pesäkierros. Kanoja luodattiin muuta maastoa korkeammilla paikoilla, jolloin saatiin melko hyvä käsitys siitä, missä kukin kana suunnilleen hautoo. Siitä huolimatta pesän jäljillä käveltiin metsissä välillä useampia kilometrejä, sillä toisinaan maastonmuodot tekivät tepposet radiosignaalille, tai kana ei ollutkaan pesivä yksilö, vaan lenteli jahtaajiaan karkuun juuri ihmisnäön ja -kuulon ulkopuolella. Useimmiten pesä kuitenkin löytyi. Toisinaan kana päästi ihmisen alle kahden metrin etäisyydelle, ennen kuin rymisteli lentoon. Ensimmäisellä käynnillä munat punnittiin ja kellutettiin (munan kehittyessä sen sisään kertyy kaasua, jolloin muna alkaa kellua yhä pystymmässä asennossa - kellumisasteesta voitiin parin vuorokauden tarkkuudella määrittää kuoriutumisajankohta toista pesäkäyntiä varten). Lisäksi pesän lähimaastosta piirrettiin tarkka kartta, jotta pesä varmasti löytyisi uudelleen siinäkin tapauksessa, että pesye oli ehtinyt lähteä maastoon ennen toista käyntiä, tai mikäli peto oli tuhonnut pesän.

Teerikanan pesä on vain syvennys maassa. Kun kana poistuu syömään, se peittelee munat höyhenillä lämmönhukan vähentämiseksi. Kuvan tapauksessa kana on säikähtänyt ihmistä, eikä siis ole ehtinyt peittää munia. Kuva: Heikki Sivill

(http://yle.fi/uutiset/kuvagalleria_autolle_uhitteleva_metso_ja_teeren_munat/6108380)

Toiselle pesäkäynnille tähdättiin siten, että poikaset olivat juuri kuoriutuneet, mutta yhä pesässä. Teerenpoikasethan lähtevät emonsa kanssa maastoon jo noin vuorokauden kuluessa kuoriutumisesta, eivätkä sen jälkeen enää koskaan palaa pesään. Maastopoikueen kiinni saaminen oli hyvin työlästä, joskus jopa mahdotonta, sillä niin uskomattoman taitavasti pienet poikaset osaavat piiloutua metsän pohjalle. Kun poikue ihannetapauksessa tavoitettiin pesästä aivan vastakuoriutuneena, otettiin poikasista erilaisia mittoja sekä verinäytteet.

Teerenpennut ovat pienenä hyvin pieniä. Tämäkin yksilö on itseasiassa jo arviolta 2-3 vurokauden ikäinen, sillä se tavoitettiin maastosta useamman sadan metrin päässä pesästä. Ensimmäisinä poikasille kasvavat siipisulat, ja ne pyrähtelevätkin lyhyitä matkoja jo parin viikon iässä. Poikasten jalat ovat hyvin vahvat jo aivan vastakuoriutuneina; tukevilla koivilla on hyvä kipittää emon perässä möykkyisessäkin maastossa.

Kuten aikuiselta linnulta, verinäyte otetaan myös poikaselta siipilaskimosta. Poikaselta otettava verimäärä on hyvin pieni, vain 2 kapillaaria.

Viimeinen pesäkäynti tehtiin kesällä 2012 vasta heinäkuun alussa. Kyseisessä tapauksessa kanan ensimmäinen pesä oli varmasti tuhoutunut melko myöhäisessä vaiheessa, ja kana oli käynyt vielä uudelleen parittelemassa viimeisillä soitimen rippeillä. Kyseisen kanan poikue vasta taapersi emonsa siipien suojassa siinä vaiheessa, kun muut poikueet jo lensivät täyttä päätä.

Ennen kuin siirryin loppukesäksi toimistotöihin naputtelemaan kertynyttä maastoaineistoa Exceliin, kävin vielä hakemassa niin sanotut raadot eli kuolleiden kanojen lähettimet pois metsistä. Teerihän on erittäin tärkeää ravintoa muun muassa kanahaukalle, ja monet radiokanatkin kohtasivat loppunsa tutkimusjakson aikana. "Raatojen" hakeminen voi jonkun mielestä kuulostaa karulta, mutta käytännössä maastosta löytyi tavallisesti vain enemmän tai vähemmän kärsinyt lähetin sekä kasa höyheniä.

Teeriryhmässä pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan oman alani töitä. Tuntui huikealta, kun minulle maksettiin selvää rahaa hommista, joita olisin tehnyt vaikka ilmaiseksikin. Tunsin välillä olevani kuin Sir David Attenborough; vain ruskeat khakihousut ja ruudullinen kauluspaita puuttuivat.