Lukiossa vuosien 2004−2005 tietämissä kävin seuraavanlaisen uravalintojani koskevan keskustelun opinto-ohjaajani kanssa:
- Sinähän haet tietysti yliopistoon, kun sulla on noin hyviä numeroita. (Itsestäänselvästi.)
- En kyllä hae. (Topakasti.)
- Mitä, etkö? Miksi et? (Hämmästyneenä.)
- Ei kiinnosta. (Topakasti.)
- No mihinkäs sinä sitten aiot hakea? (Kysyvästi.)
- En mihinkään. Menen armeijaan ja sen jälkeen haen poliisikouluun. (Topakasti.)
- Mitä... Kuinka... Hyvänen aika! Semmoinenhan on lahjojen hukkaan heittämistä! (Tyrmistyneenä.)
- No inttiin minä nyt kuitenkin menen. (Topakasti.)
Ja niin minä menin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin lähes vuoden töissä kaupan kassalla, kunnes tuli vuoroni astua palvelukseen. Astelin tammikuisessa vesisateessa Keuruun Pioneerirykmentin porteista sisään, ja 362 päivää myöhemmin tallustin samaisista porteista ulos taskussani sotilaspoliisialikersantin passi. (Kotiutumispäivän säästä minulla ei sivumennen sanoen ole minkäänlaista käsitystä; mielessä oli vain vapauden hurmos ja ajatus viikonlopun mittaisesta juhlimisesta.)
Armeijan jälkeen kaksi asiaa olivat selviä: 1. Minusta ei tule poliisia. 2. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä minusta tulee. Menin melkein heti palveluksen päättymisen jälkeen takaisin töihin kaupan kassalle. Keväällä hain Jyväskylän ammattikorkeakouluun ykkösvaihtoehtonani fysioterapia ja kakkosena kuntoutuksen suunnittelu ja -ohjaus. Jälkimmäinen tärppäsi, joten muutin syksyllä Jyväskylään ja aloitin opinnot ammattikorkeakoulussa.
Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kävi selväksi, että minusta ei tule kuntoutuksen ohjaajaa. Tässä vaiheessa tuska tulevaisuudesta alkoi olla jo melkoisen kova. Niinpä tartuin härkää sarvista ja osallistuin jälleen kevään hakuun. Järkeilin, että toimittajan hommat voisivat sopia minulle, ja hain Jyväskylän yliopistoon lukemaan journalistiikkaa. Tarvitsin myös varasuunnitelman, sillä halusin kiivaasti pois ammattikorkeakoulusta. Siksi hain myös bio- ja ympäristötieteiden laitokselle; olinhan ollut lukion biologiassa haka, ja varsinkin lapsena ja teini-ikäisenä oikein kiinnostunut luonnosta. Lisäksi pääsykokeisiin tarvitsi lukea vain lukion biologian oppimäärä ja tuumailin, että sehän palautuisi mieleen helposti.
Ammattikorkean opinnot painoivat päälle (enhän voinut kontrollifriikkinä jättää niitä vähemmälle huomiolle), joten lopulta aikaa yliopiston pääsykokeisiin lukemiseen jäi vain kaksi viikkoa. Tuumailin, että biologia olisi journalistiikkaa helpompi ja varmempi tapa pelastautua ammattikorkeakoulun ikeestä, joten panostin kaiken tarmoni siihen ja kävin lopulta vain biologian pääsykokeessa. Kesällä sain kirjeen, jonka paksuudesta tiesin jo ennen avaamista, että olen päässyt sisään.
Niin siinä kävi, että sokea kana löysi jyvän: jo ensimmäisten bio- ja ympäristötieteiden laitoksella vietettyjen viikkojen aikana minulle valkeni, että olen saapunut omieni joukkoon. Motivaatio opiskeluun palasi kovempana kuin koskaan; jollain sairaalla tavalla nautin jopa tilastotieteestä, jota aloin lukea sivuaineenani. Vaikka Suomen valtion nykyinen kanta on, että nuoret pitäisi saada yhä nopeammalla tahdilla lukiosta jatko-opintojen pariin ja sitä myöten työelämään tuotteliaiksi veronmaksajiksi, niin käytännössä yllättävän monet tarvitsevat lukion jälkeen tuumaustauon tai eksymisen aloille, jotka eivät tunnukaan oikeilta. Ei siis muuta kuin häntä pystyyn ja rohkeasti elämää päin, sillä ennemmin tai myöhemmin se oma ala löytyy. Been there, done that.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti